Yhtiöiden luomat siemenmonopolit

Siemenet ovat maailman arvokkain luonnonvara. Monille tärkeä peruste geenimuunneltujen kasvien vastustamiseen ovat niihin liittyvät valtasuhteet. Gm-kasvit kiihdyttävät kasvien omistus- ja käyttöoikeuksien siirtymistä paikallisyhteisöiltä ja julkiselta sektorilta yhtiöiden haltuun. Muun muassa pien- ja perheviljelijöiden maailmanlaajuinen yhteenliittymä, Via Campesina  ja tutkija-aktivisti Vandana Shiva  ovat nostaneet esiin, kuinka perimmäisestä asiasta siemenmonopoleissa ja -patenteissa on kyse. Se, joka hallitsee siemeniä, määrää ruoantuotannosta, eikä kukaan meistä maapallon ihmisistä pärjää ilman ruokaa.

Kylvösiementen kauppa on viime vuosikymmeninä keskittynyt voimakkaasti . Kaikista maailmassa myydyistä kaupallisista siemenistä runsaat 50 prosenttia on kolmen jättiläisyhtiön  hallinnassa: Monsanton, DuPontin ja Syngentan. Nämä ja kolme muuta suuryhtiötä (Dow, Bayer ja BASF) omistavat kaikki laajasti viljelyssä olevat gm-siemenet. Siemenkaupan lisäksi kuusikko dominoi 76 prosentin osuudella maailman maatalouskemikaalien markkinoita.

Suurin peluri gm-markkinoilla on Monsanto. Sille kuului vuonna 2007 noin 20 prosenttia maailman koko siemenkaupasta ja 85 prosenttia kylvetyistä gm-siemenistä. Yhtiö on hankkinut muita siemenyrityksiä omistukseensa määrätietoisesti. Arvioiden mukaan se omistaa Yhdysvalloissa nyt 60 prosenttia lisensoidusta soijan ja maissin perimästä (ituplasmasta), mihin kaikki kasvinjalostus pohjaa. 

Monopoliasemansa turvin yhtiöt ovat nostaneet gm-siementen hintoja vuosien varrella reippaasti. Esimerkiksi tavallisen ja gm-maissin siementen hintaero kaksinkertaistui  Yhdysvalloissa vuosina 2001–2008. Geenimuuntelemattomien vehnänsiementen hinta pysyi samana ajanjaksona melko vakaana. Monsanton gm-siementen kauppaan kuuluu, että viljelijä sitoutuu käyttämään yhtiön Roundup-kemikaalia. Monsanto on nostanut sittemmin myös Roundupin hintaa.

Monet viljelijät ovat kritisoineet sitä, että siemenyhtiöt eivät anna heille enää vaihtoehtoa. Lajikkeiden tarjonta gmo-vapaassa muodossa on vähentynyt merkittävästi esimerkiksi Yhdysvalloissa , Brasiliassa ja Espanjassa. Tarjonnan vähyys koskee niin soijaa kuin maissiakin.

Vielä 1990-luvun alussa suurella osalla yhdysvaltalaisista soijanviljelijöistä oli tapana säästää seuraavan vuoden kylvösiemenet omassa laarissaan. Tämä on nyt rikollista, jos he kasvattavat yhtiöiden patentoituja gm-siemeniä. Yhtiöt vaativat, että niiden siemenet ostetaan joka kevät uudelleen.

Jos yhtiö epäilee viljelijän huijaavan, se pystyy varmistamaan sadosta helpolla geenitestillä, kasvattaako viljelijä pellossaan gm-lajiketta. Vuosien 1997–2010 aikana Monsanto haastoi esimerkiksi Yhdysvalloissa 177 viljelijää oikeuteen patentinrikkomisesta ja sovitteli 700 tapausta ilman oikeudenkäyntiä. Viljelijöiden maksettaviksi langenneiden vahingonkorvausten määrä on vaihdellut

Yliopistomaailmassa on oltu närkästyneitä siitä, että patentit rajoittavat yhtiöistä riippumatonta tutkimusta. Itsenäisten tutkijoiden on ollut hankala saada patentoituja gm-siemeniä käyttöönsä esimerkiksi eri lajikkeiden vertailua tai ympäristövaikutusten selvittämistä varten. Yhtiöt ovat joskus pyrkineet vaikuttamaan omalta kannaltaan kielteisten tulosten julkaisuun. Omia tutkimustuloksiaan isot yksityiset jalostusfirmat eivät julkista avoimesti. Siementen patentointi estää myös toisia kasvinjalostajia käyttämästä näitä siemeniä omissa jalostusohjelmissaan.

Etelän kansanliikkeet vastustavat gm-kasveja

Ketä muita kuin yhtiöitä gm-viljely on tähän mennessä hyödyttänyt? Tästä käydään kuumaa keskustelua esimerkiksi Etelä-Amerikassa. Gm-soijan viljelyn alkamisen jälkeen työttömyys on kasvanut Argentiinan ja Brasilian maaseudulla voimakkaasti. Vientisoija on syrjäyttänyt muiden työllistävämpien ravintokasvien viljelyä ja kotimaan markkinoille suuntautunutta ruoantuotantoa. Samaan aikaan kun suurtuottajat ja kyseiset valtiot saavat valuuttatuloja rehukasvien viennistä, heikossa asemassa olevat perheet kärsivät monin paikoin aliravitsemuksesta. Gm-soijaa ei voi erottaa tästä sosiaalisesta yhteydestään, vaikka viljelyn tuottamat ongelmat eivät liitykään pelkästään gm-teknologian soveltamiseen sinänsä.

Maanomistus on monissa Etelä-Amerikan maissa jakautunut hyvin epätasa-arvoisesti, ja soijamonokulttuurien leviämiseen liittyy väkivaltaa. Pienviljelijöitä on soijan vuoksi jopa häädetty pois tiloiltaan. Gm-soijapeltojen runsaat torjunta-ainekäsittelyt aiheuttavat terveysriskin viljelmien lähistön maatyöläisille ja asukkaille. Pelloille ruiskutettava glyfosaattivalmiste aiheuttaa ilmeisesti keskenmenoja, syöpää sekä keskushermostosairauksia.

Joskus väitetään, että pohjoisen ympäristönsuojelijat tuomitsisivat gm-kasvit maailman nälkäisten kustannuksella. Tämä väite on harhaanjohtava. Myös Etelän kansanliikkeet ovat kiinnittäneet huomiota gm-kasvien monitasoisiin yhteiskunnallisiin ja ekologisiin vaikutuksiin ja vastustavat gm-lajikkeita.

Etelän kansanliikkeet näkevät gm-kasvien olevan jatketta 1960-luvulla alkaneelle niin kutsutulle vihreälle vallankumoukselle, jonka hyvistä seurauksista (viljojen parempi satoisuus) on jouduttu maksamaan kallista hintaa. Seurauksena on monin paikoin ollut ruoantuotannon yksipuolistuminen, maaperän köyhtyminen, viljelijöiden riippuvuus ulkoisista tuotantopanoksista, naisten vallan väheneminen ruoantuotannosta ja viljelijöiden velkaantumisesta johtunut maanomistuksen keskittyminen. Vastaavasti gm-kasvien ajatellaan hyödyttävän eniten niitä, jotka ovat jo valmiiksi paremmassa asemassa.

Intiassa on kannettu huolta siitä, että gm-puuvilla voi olla kuivilla alueilla riskialtis sijoitus. Sen viljelyä on silti markkinoitu aggressiivisesti myös näille alueille, Intian valtion subventioiden siivittäminä. Jotta viljelijä saisi puuvillastaan hyvän sadon, pelkät ostosiemenet eivät riitä. Hänen tarvitsee investoida keinokasteluun ja -lannoitteisiin, eli käytännössä ottaa velkaa. Jos sato epäonnistuu jonain vuonna, viljelijä joutuu velkakierteeseen. Viljelijät ovat pahimmillaan tehneet itsemurhan auttaakseen perheensä ulos velasta (velka kuoletetaan Intiassa, jos sen ottaja kuolee). Toisin kuin länsimaalaisilla kollegoillaan, heillä ei ole vakuutuksia tai valtiontukea auttamassa satotappioiden varalta.

Samanlaisia ongelmia liittyy gm-maissin tuotantoon Filippiineillä. Gm-maissi ei tuota tavallista enempää, ellei viljelijä osta runsaasti keinolannoitteita. Korkeiden tuotantokulujen vuoksi pienviljelijöiden nettotulot eivät ole kasvaneet. Gm-maissi on päinvastoin syventänyt perheiden velkaantumista ja köyhtymistä. Perheiden ruokaturva on heikentynyt, koska Bt-myrkkyä tuottavien ja glyfosaattia sietävien maissivainioiden vieressä ei voi kasvattaa kotitarpeiksi vihanneksia. Monet viljelijät kertovat saavansa gm-maissista vatsavaivoja, joten he joutuvat ostamaan itse kuluttamansa maissinkin toisilta. Bt-maissin siitepölyn kerrotaan aiheuttavan allergisia reaktioita.

Miksi gm-siemenet ovat sitten Filippiineillä yhä laajassa käytössä? Viljelijöillä on vähän vaihtoehtoja, koska he ovat riippuvaisia rahaa korkealla korolla lainaavista kauppiaista. Lainaa on tarjolla vain gm-siementen kasvattajille. On myös hankalaa viljellä tavanomaista maissia, koska sitä pitää suojella ristipölyttymästä naapurien gm-maissin kanssa. Monet viljelijät valittavat, että heidän perinteiset maissikantansa ovat jo saastuneet gm-maissista. Päätös gmo-vapaudesta ei onnistu perhetasolla, vaan siitä pitäisi sopia kylittäin.

Entä gm-riisi ja muut hyväntekeväisyysprojektit?

Esimerkiksi Bill ja Melinda Gatesin säätiö on rahoittanut hankkeita, jotka tähtäävät perusruokakasvien ravinteikkuuden lisäämiseen. Säätiö ei kerro avoimesti sijoituksistaan, mutta ehkä valtaosassa jalostushankkeista käytetään vain tavanomaista jalostusta (HarvestPlus-hanke). Pakettiin kuuluu kuitenkin myös geenimuuntelua. Säätiö rahoittaa Ugandassa gm-banaania, jonka on tarkoitus sisältää tavallista enemmän A-vitamiinin esiastetta ja rautaa sekä olla taudinkestävä. Lisäksi Gates tukee niin sanottua kultaista riisiä, joka sisältää beetakaroteenia.

Miten joku voi vastustaa tällaisia lajikkeita? Kultainen riisi ei sen tekijöiden mukaan aiheuta taloudellisia riskejä viljelijöille. Tässä hankkeessa siementen myyjiä on kielletty ottamasta gm-teknologiasta lisähintaa, ja viljelijät saavat säästää satoaan seuraavan vuoden siemeneksi. Riisisadon vientikauppa tosin on luvatonta, ja Syngenta on säilyttänyt itsellään lajikkeen kaupalliset oikeudet. On vielä epäselvää, miten juridiikkaa tulkitaan siinä tapauksessa, kun vientiin menevä riisi saastuu tahattomasti kultariisin kanssa.

Filippiiniläinen pienviljelijöiden ja -kalastajien liitto PAKISAMA näkee kultaisen riisin promotoinnin olevan vastakkaista viljelijöiden itse hallitsemalle ruoantuotannolle. Kriitikoiden mukaan hanke kaivaa maata paikallisen toiminnan alta, jossa ravitsemustilannetta pyritään korjaamaan kehittämällä lajirikasta ja ekologista maataloutta.

Eikö A-riisi kelpaa ensiavuksi? Vitamiinipitoisemman riisin jakelu on monimutkaisempi kysymys kuin äkkiseltään ajattelisi. Kiistan ytimessä on kysymys siitä, mitä tällainen ratkaisu aiheuttaa viljelyssä olevien riisilajikkeiden kirjolle. Esimerkiksi Filippiineillä kasvatettiin 1950-luvulla yli 4000 eri riisilajiketta, kun nykyisin tuotetaan suuressa mitassa vain kahdeksaa. A-vitamiini-ominaisuus aiotaan jalostaa joihinkin yleisessä käytössä olevista lajikkeista. Siten kultaista riisiä olisi luultavasti tarjolla vähintään kaupunkilaisköyhien kulutukseen, olettaen että ihmiset hyväksyvät hassun värisen riisin ja beetakaroteeni toimii odotetulla tavalla.

Maaseudun ravitsemiseen liittyy isompia ongelmia. Esimerkiksi Filippiineillä A-vitamiinin puutteesta kärsiviä pikkulapsia on jäljellä enää lähinnä syrjäseuduilla. Jos vitamiinilisän halutaan tavoittavan myös syrjäseutujen pienviljelijöiden perheet ja heidän ruokkimiensa maaseutukylien muut asukkaat, tulee ominaisuuden olla myös siinä riisissä, jota he viljelevät ja syövät. Pienviljelijät käyttävät kuitenkin edelleen tuhansia eri riisikantoja eri Aasian maissa, ja monissa kylissä tehdään kovaa työtä lajikevalikoiman monimuotoisuuden lisäämiseksi.

Ei ole realistista, että kultaisen riisin jalostusohjelma koskisi näitä kaikkia lajikkeita. Sen vuoksi sen menestys johtaisi todennäköisesti pelloilla kasvatettavien riisilajikkeiden hupenemiseen, eli geneettisen monimuotoisuuden köyhtymiseen. Tämä on puolestaan riski viljelijöiden ruokaturvan kannalta, esimerkiksi ilmastonmuutoksen vuoksi. (Aiheesta lisää "Siemenet ja biodiversiteetti" -tekstissä).

Aasialaiset kansalaisjärjestöt eivät liioin ole tyytyväisiä siihen, miten tyynesti kultaisen riisin kannattajat ohittavat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tavoitteen. "A-vitamiinin puutetta ei pitäisi nähdä muusta aliravitsemuksesta erillisenä ongelmana, joka voidaan ratkoa yksinkertaisella teknologisella ratkaisulla. Puute on oire syvenevästä nälkä- ja köyhyyskriisistä, jonka ratkaisu edellyttää laajempaa katsantoa", totesi Chito Medina MASIPAG-verkostosta filippiiniläisten järjestöjen yhteistiedotteessa syksyllä 2013.

Vähemmän kiistanalaista toimintatapaa edustavat monet Helen Kellerin (HK) järjestön hankkeet. Järjestö rahoittaa Länsi-Afrikan maissa ohjelmaa, jossa rikastetaan elintarvikkeita. Ruokaöljyyn lisätään A-vitamiinia (A-vitamiini on rasvaliukoinen) ja vehnäjauhoihin lisätään rautaa sekä foolihappoa.

Vastaavasti järjestö on edistänyt Bangladeshissa ruokavalion monipuolistamista. Maatalouden kehittämisessä on kehitysmaissa keskitytty lähinnä viljojen satoisuuden nostoon, mikä on johtanut siihen, että ihmiset saavat kyllä tarpeeksi hiilihydraatteja, mutta heillä on mikroravinteiden vaje. HK on rakentanut yhdessä paikallisten järjestöjen kanssa taimistojen ja kotipuutarhojen verkostoa kyliin. Perheet syövät osan tuottamistaan vihanneksista ja hedelmistä itse ja myyvät loput lähiseudun asukkaille. Vastaavia (koulu)puutarhaprojekteja on käynnissä monissa muissa Aasian ja Afrikan maissa. Hedelmäpuita on istutettu myös kaupunkeihin.

Kuivuusvuosien haaste

Gatesin säätiön arvostelua ei vähennä ainakaan se, että samaan aikaan, kun se rahoittaa gm-kasveja, se kaveeraa gm-alan jättiyhtiöiden Monsanton ja Cargillin kanssa. Säätiö on hankkinut 23 miljoonalla dollarillla Monsanton osakkeita, ja jotkut säätiön työntekijöistä ovat aiemmin tehneet uraa Monsantossa. Tämä on synnyttänyt kysymyksen, miten Gates suhtautuu näiden yhtiöiden voitontavoitteluun.

Gatesin säätiö ja Monsanto osallistuvat Afrikassa yhteiseen projektiin, jossa kehitetään kuivuutta paremmin sietäviä maissilajikkeita. Monsanto lahjoittaa siihen Bt-maissin, ja saa vastalahjaksi käyttöoikeuden projektissa hyödynnettäviin afrikkalaisiin maissilajikkeisiin. Projektissa tuotetut lajikkeet ovat hybridimaisseja, mikä tarkoittaisi käytännössä viljelijöille vuosittaista siementen ostopakkoa yhtiöiltä. (Keniassa vain 20 % viljelijöistä käyttää kaupallisia maissin siemeniä tällä hetkellä).

Hankkeen kriitikot ovat huomauttaneet, että kuivuusvuosien varalta on ensisijaista ja kustannustehokasta kasvattaa maaperän humuspitoisuutta. Tutkimusten mukaan sama maissilajike antaa kuivuusvuonna luomupellolla 30 prosenttia paremman sadon kuin tavanomaisella pellolla. Näin siksi, että luomupeltojen korkeampi humuspitoisuus parantaa maan kykyä pidättää vettä ja ravinteita.

Peltojen kunnon kohentaminen niihin orgaanista ainesta lisäämällä on järkevää kuivuusongelman ennaltaehkäisynkin kannalta. Ilmastonmuutos hidastuu, kun pellot toimivat hiilinieluina. Keinolannoitteiden käyttäminen sen sijaan ruokkii ilmastonmuutosta. Monsanto on tähän mennessä saanut lisättyä ”kuivuusmaissinsa” satoa geenimuuntelun avulla 6–15 prosenttia, eikä sen projekteissa puhuta keinolannoitteiden torjumisesta.

Kuivuusvuodet herättävät myös kysymyksen siitä, tulisiko maissi itse asiassa korvata jollain muulla ruokakasvilla. Kenialainen puutarhatalouden tutkija Mary O. Abukutsa-Onyango painottaa, että maissin viljely ei sovi kaikkialle. Hänen mielestään kenialaisten ravinnonsaannin turvaaminen edellyttää, että pelloilla aletaan taas kasvattaa unohduksiin jääneitä ja väheksyttyjäkin paikallisia kasveja. Kuivilla alamailla kannattaisi Abukutsa-Onyangon mukaan viljellä kotimaista hirssiä ja durraa, jotka kestävät huomattavasti paremmin kuivuutta kuin maissi. 

Maatalouden kehittämiseen sisältyy ristikkäisiä intressejä. Paikallisten maanviljelijöiden enemmistön näkemys eroaa usein radikaalisti siitä, mitä kansallisella tasolla tehdään suurten ulkomaisten rahoittajien tuella (esim. USAID ja Gatesin säätiö). Länsiafrikkalaiset pienviljelijät  ovat vaatineet, ettei julkista maataloustutkimusta suunnattaisi sellaiseen maatalouteen, joka vaatii runsaasti ulkoisia ostopanoksia.

Sen sijaan viljelijät haluaisivat, että perinteisiä, paikallisiin luonnonolosuhteisiin sopeutuneita, siemenkantoja kehitetään viljelijöiden ja tutkijoiden yhteistyönä. Viljelymenetelmiä tulisi kehittää samassa hengessä. Pienviljelijöille on myös olennaista, että heidän tuotteensa pääsisivät nykyistä paremmin paikallisille elintarvikemarkkinoille, ja että tätä lähiruokaa suojattaisiin dumpatulta tuontiruoalta.

Reilun kaupan tuotannossa gm-lajikkeiden käyttö ei ole hyväksyttyä.

 

Mistä ratkaisu puutostiloihin?

Ihmisten vitamiini- ja hivenainepuutokset ovat yleistyneet samaa tahtia, kun viljelyn monimuotoisuus on vähentynyt. Ongelmista kärsitään joka mantereella. Nyt, kun huolestuttava tilanne on valjennut kaikille, seuraa kysymys ongelman ratkaisusta.

Takerrutaanko maataloudessa nykyisten monokulttuurien ylläpitoon sillä keinolla, että esimerkiksi soijasta tai maissista jalostetaan hieman tavallista ravinteikkaampi delux-malli? Vai aletaanko pelloilla viljellä soijan tai maissin rinnalla muita kasveja, joissa näitä hivenaineita on luontaisesti?

Ravitsemustieteilijät ovat yksimielisiä siitä, että monipuolinen ravitsemus on paras tapa ratkaista puutostilojen ongelma. Viljelyn monimuotoistamista tukee myös se argumentti, että pellot tuottavat paremmin, jos niillä viljellään vuorotellen erilaisia kasvilajeja, eikä vain yhtä kahta lajia. Lisäksi köyhätkin haluavat epäilemättä riisinsä joukkoon jotain muuta, esimerkiksi vihanneskastiketta.

Muun muassa yliopistotutkija Sally Brooks on huomauttanut, että tutkimusresurssit ovat rajalliset. Niiden suuntaaminen tulisi päättää harkiten ja demokraattisesti.