Agroekologialla nälän kimppuun

Jotta maatalous kykenee ruokkimaan ennustetun 9 miljardin ihmisen väestön vuonna 2050, hyvien siemenien lisäksi tarvitaan muutakin. Minkälainen maatalous poistaa parhaiten nälkää ja köyhyyttä?

Maataloudessa on tehtävä suunnanmuutos kohti ekologiasta viljelyä ja tuettava pienviljelijöitä, todetaan YK:n alaisessa maataloustutkimusta ja -teknologiaa arvioivassa selvityksessä (IAASTD). 2000-luvun alussa järjestettyyn selvitykseen osallistui 400 tutkijaa maailman ympäri. IAASTD-raportissa ei nähdä gm-kasveista olevan olennaista apua nykyisten ruoan tuotannon ja jakelun kipupisteiden ratkaisemisessa.

YK:n ruokaturvan erikoisraportoija Olivier De Schutter on painottanut samoja asioita kuin IAASTD. De Schutterin mukaan ruoantuotanto on mahdollista tuplata agroekologisia menetelmiä käyttäen juuri niillä alueilla, joilla köyhimmät ja aliravituimmat elävät. Tavoite voidaan saavuttaa nopealla aikataululla, 5–10 vuodessa.

Nykyisellään maatalous on keskeinen ilmastonmuutoksen, biodiversiteetin vähenemisen, maaperän hedelmällisyyden laskun ja vesien saastumisen aiheuttaja. Etenkin "kehitysmaissa" riippuvuus keinolannoitteiden ja muiden tuotantopanosten, kuten siementen, ostamisesta on myös viljelijäperheille vakava taloudellinen taakka. Perheet pysyvät köyhinä ja velkaantuvat herkästi. Torjunta-aineiden käyttö aiheuttaa lisäksi vakavia terveysongelmia viljelijöille ja maatyöläisille.

Fossiilipolttoaineiden vähetessä muun muassa keinolannoitteiden hinnat tulevat vain nousemaan. Agroekologisten menetelmien käyttö on sen sijaan edullista. Niiden soveltaminen lisää yhtä aikaa sekä maatalouden ekologista että sosiaalista kestävyyttä.

Agroekologia ei tarkoita paluuta sadan vuoden takaisiin viljelymenetelmiin, vaikka perinteistä voidaankin usein ottaa oppia. Tehokkaita agroekologisia viljelymenetelmiä ovat tropiikin maissa esimerkiksi riisin viljely SRI-menetelmällä ja pelto-metsätalous, jossa pelloilla hyödynnetään typpeä sitovia akaasiapuita.

Maissin hyönteistuholaisten torjumisessa voidaan puolestaan käyttää houkutus- ja karkotuskasveja ("push-pull" -metodi). Menetelmä on tuplannut pienviljelijöiden maissisadot, ja systeemi tuottaa samalla rehua sekä parantaa maaperää. Riisinviljelyssä yhtä nerokas tuotantotapa syntyy ankkojen avulla. Ankat korvaavat peltojen torjunta-aineet, hoitavat lannoitusta ja tuottavat perheille proteiinia lihansa muodossa. 

Agroekologisen viljelyfilosofian mukaan maatalouden tulee matkia luontoa eikä tehdasta. Se tarkoittaa samalla uutta arvonantoa paikallistason osaamiselle. Parhaimpiin tuloksiin päästään silloin, kun akateeminen tieto ja viljelijöiden tieto tuodaan yhteen. Tästä hyvä esimerkki ovat filippiiniläiset MASIPAG-verkoston riisinviljelijät. 

Satotaso voi jopa nousta

Kehitysmaissa tehdyissä tutkimuksissa on havaittu, että agroekologisten menetelmien soveltaminen on lisännyt viljelmien tuottavuutta keskimäärin 80 prosentilla, kun verrokkina on viljely, jossa ei juurikaan ole käytetty keinolannoitteita. Afrikan maissa luomu tai melkein luomuviljely on tuplannut pienviljelijöiden sadon aiempaan verrattuna. Parempaa satoa selittävät muun muassa katteiden käyttö ja vuoroviljely.

(Agroekologia on laajempi käsite kuin luomuviljely. Osa agroekologisesta viljelystä vastaa tarkasti länsimaista luomua, mutta jotkut viljelijät käyttävät esimerkiksi pieniä määriä ostolannoitteita.)

Luomu ei häviä niin sanotun vihreän vallankumouksen tuloksille. Filippiineillä tehtyjen tutkimuksien mukaan luomuriisipeltojen sato on keskimäärin yhtä suuri kuin maan tavanomaisten riisipeltojen. Lisäksi sadon määrä kasvaa luomussa ajan myötä. Luomuviljelijän käteen jäävät nettotulot ovat paljon suuremmat (Filippiineillä miltei 70 % enemmän), koska luomussa tarvitaan paljon vähemmän tilan ulkopuolelta tulevia tuotantopanoksia.

Mitä agroekologia ja luomu tarkoittavat länsimaissa? Keski-Euroopan olosuhteissa luomupellon viljantuotto jää tavanomaisesta jälkeen noin 20 prosenttia.  Yhdysvaltalaisessa Rodale-instituutin koeviljelypalstoilla luomusta on saatu yhtä suuria viljasatoja. Jos viljelijä saa sadosta työntekoa kannustavan hinnan, on luomutilojen satotasoa mahdollista kasvattaa meilläkin reippaasti

Agroekologisten viljelymenetelmien arvoa lisää se, että sillä tavoin hoidetut viljelmät ovat osoittautuneet kestäviksi ilmaston ääri-ilmiöitä vastaan. Useissa Karibianmeren ja Meksikonlahden maissa on tutkittu, mitä viljelmillä on tapahtunut hurrikaanin iskettyä alueelle. Tutkimusten mukaan monilajiset viljelmät ovat kärsineet vähemmän tuhoa ja alkoivat tuottaa nopeammin uudelleen ruokaa kuin monokulttuuripellot. Agroekologiset viljelmät pärjäävät todistetusti tavanomaisia tiloja paremmin myös kuivuuskausina. 

Agroekologisten menetelmien yleistymisen esteenä on niiden saama vähäinen huomio ja rahoitus. Vastassa ovat voimakkaat taloudelliset ja institutionaaliset intressit. Maatalousalan koulutuksessa jylläävät edelleen pitkälti toiset tuulet, ja valtiot ovat voittopuolisesti tukeneet ekologisen viljelyn sijaan esimerkiksi keinolannoitteiden ostoa. Suomessa luomumaatalouden saama osuus julkisen maataloustutkimuksen rahoituksesta on jotakuinkin yksi 20:s osa tavanomaisen tuotannon rahoituksesta. Merkittävä osa kaikesta muusta rahoituksesta kohdistuu kuitenkin jo nykyisin ympäristöllisen ja muun kestävyyden näkökulmaa korostaviin aiheisiin.

Isoilla agribisneksen toimijoilla ei ole kaupallista intressiä agroekologian levittämiseen, koska menetelmiä ei voi patentoida eikä tuotanto tarjoa yhtiöille tasaista kassavirtaa kemianteollisuuden tuotteista tai gm-siemenistä. Yhtiöiden sijaan menetelmiä ovat levittäneet tehokkaasti pienviljelijöiden omat sosiaaliset liikkeet, kuten 200 miljoonaa jäsentä yhdistävä Via Campesina ja Brasilian Maattomien liike.

Kohti ruokasuvereniteettia

Kun puheena on oikeudenmukainen ja kestävä ruoantuotanto, yhä useammat viljelijä-, kehitys-, ympäristö- ja yhteiskunnalliset järjestöt käyttävät sanaa ruokasuvereniteetti. Sillä tarkoitetaan vaatimusta, jonka mukaan viljelijöillä ja kuluttajilla on oikeus määritellä itsenäisesti omalle alueelleen parhaiten sopivat ruoantuotannon, -jakelun ja -kulutuksen tavat. Ajatuksen mukaan ruokaa pitää ensisijassa tuottaa paikalliseen tarpeeseen ja vasta sitten maailmanmarkkinoille. Ruoantuotanto edellyttää, että maanviljelijät pystyvät hallitsemaan maataan, siemeniään ja toimeentuloaan.

Ruoantuotantoa ei ruokasuvereniteetin kannattajien mukaan tule keskittää suurille tiloille ja monikansalliselle yhtiölle, kuten uusliberalistisessa politiikassa katsotaan. Via Campesinan mukaan vientivetoinen, niin kutsuttuun vapaaseen kauppaan perustuva teollinen maatalous johtaa köyhyyden, huonojen palkkojen, maaltapaon, nälän ja ympäristötuhojen kierteeseen. Tällainen systeemi ei pysty eikä edes pyri tuottamaan terveellistä ja ekologisesti kestävää ruokaa kaikille tarvitseville.

Nykyisen tuotantomallin viallisuus näkyy esimerkiksi siinä, että 78 prosenttia maailman nälkäisistä lapsista asuu maissa, joissa on ruoantuotannon ylijäämää. Globaalilla tasolla ruokaa tuotetaan kilokaloreissa mitattuna aivan tarpeeksi ja ylikin, mutta se ei ole köyhien ulottuvilla. Viime vuosien ruokakriiseissä on huomattu, että tuontiruoasta riippuvaiset maat ovat huterammassa asemassa kuin ne, joissa ruoka tulee paikallisilta markkinoilta. Tuotantoeläinten rehua ja autojen polttoainetta tarvitsevilla on aina enemmän ostovoimaa kuin köyhillä. Tällä hetkellä miltei puolet maailman viljasadosta kuluu eläinten rehuksi, ja länsimaissa syödään lihaa paljon enemmän kuin on terveellistä. Ongelma on siten myös siinä, mitä pelloilla tuotetaan, eikä pelkästään se, miten suuria näiden peltojen sadot ovat.

Jos perheviljelijöille annetaan tukea eikä keppiä, he pystyvät ratkaisemaan maailman nälkäkriisin. Nykyisin pienviljelijät tuottavat globaalisti noin 70 % maailman ruoasta. Juuri heidän avullaan on mahdollista ruokkia tulevaisuudenkin väestö nykyisellä peltopinta-alalla. Tutkimusten mukaan pientilat ovat tuottavampia kokonaissadon määrässä kuin suurtilat. Näin siksi, että pientiloilla maankäyttö on yleensä hyvin tehokasta ja viljely on monipuolista. Työvoimaa käytetään perhetiloilla enemmän pinta-alaa kohden, ja tiloilla huolehditaan paremmin maan hyvästä kasvukunnosta olettaen, että maaoikeudet ovat turvatut. Viljelijöillä on motivaatiota ja kunnia-asia pitää pelto hyvässä kunnossa omalle jälkipolvelleen.

Esimerkiksi Intiassa pienviljelijöillä (joilla on alle 2 hehtaarin pelto) on 33 % maasta, mutta he tuottavat 41 % kansallisesta viljasadosta sekä lisäksi paljon muuta ruokaa.Meksikossa pienviljelijät kasvattavat pelloillaan maissin lisäksi papuja ja kurpitsaa, jolloin yksi hehtaari peltoa tuottaa saman verran syötävää kaloreissa mitattuna kuin 1,73 hehtaarin maissimonokulttuuripelto. 

Perheviljelijöiden menestys elävöittää koko maaseutuyhteisöjä ja tukee paikallista hyvinvointia. Kyse on muustakin kuin siitä, että tarjolle tulee monipuolisempaa lähiruokaa. Nämä perheet käyttävät leijonanosan tuloistaan paikallisten palveluiden ja paikallisilta yrittäjiltä ostettujen hyödykkeiden hankintaan. Suurtuottajien rahavirrat suuntautuvat sitä vastoin yleensä muualle, etenkin, jos kyseessä on yhtiön omistama plantaasi tai jos maanomistaja asuu kaukana pääkaupungissa (esim. Argentiinassa tämä on yleistä). Paikallistalouden virkistyminen vähentää niin sanotuissa kehitysmaissa ihmisten pakoa kaupunkien slummeihin.